IEGOR REZNIKOFF

ORFILAINEN LAULU

SAMANISMI, ORFILAISUUS JA ÄÄNEN VOIMA

On mahdotonta käsitellä vakavasti orfilaisuutta - ja samalla tärkeää osaa antiikin traditiosta ja ajattelumaailmasta – sijoittamatta sitä laajempaan samanistiseen kehykseen. Historiallisesti tiedetään, että orfilaisuus oli sen erityinen ilmentymä varhaisantiikin ajalla. Orfilaisuus kehittyi edelleen pythagoralaisessa ja platonilaisessa traditiossa ja antoi vaikutteita myös kristinuskoon: ensimmäisissä kuvauksissa Kristus esiintyy Kristus-Orfeuksena.

Samanismi

Sana samanismi tulee siperialaisen kielen käsitteestä saman, joka tarkoittaa: hän joka tanssii (mongoliankielinen termi on böö). Vastaava naissamaania tarkoittava sana on udagan. Luonteenomaista samanismille on, että samaani toimii välittäjänä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä; hän on sielun matkan erikoistuntija. Hän on sielun eli siis tietoisuuden erikoistuntija. Hänelle on annettu tehtäväksi tuoda matkaltaan henkimaailmaan keinot parantaa ihmisiä sekä fyysisesti että psyykkisesti, sekä yksilötasolla että kollektiivisella tasolla ja jopa kosmisella tasolla.

Siperialaisesta sanasta on tullut yleismaailmallinen. Tänään sillä tarkoitetaan myös naispuolisia samaaneja sekä samaanin tehtävää yleensä. Samaani on siis parantaja, medicineman, taikuri, sanan hyvässä merkityksessä. Tässä yhteydessä sanomme, että samaanilla on harmonisoiva tehtävä maan ja taivaan välillä. Tämä tehtävä, olla tehokkaana välittäjänä näkyvän ja näkymättömän maailman voimien välillä, on tietenkin pohjimmiltaan papillinen.

Sanaa sielu pitää tässä yhteydessä selittää tarkemmin. Kuten käsitteessä psyche kreikkalaisissa teksteissä on kyse tietoisuudesta - tietoisuudesta kaikkine tasoineen. Ei siis ole kyse ”abstraktiosta” tai ”spekulaatiosta” kuten joskus tietämättömästi väitetään antiikin tekstejä kommentoitaessa, vaan on kyse asiasta, joka koskee meitä kaikkia: kyse on tietoisuudesta - kyvystä ”olla tietoinen”. Ainakin korkeammalla asteella oleva eläinmaailma jakaa sen kanssamme. Kyse on myös siitä jostakin, josta jokainen meistä on tietoinen, sillä tämä jokin, josta olemme tietoisia on tietoisuuden itsensä tuotetta. Se heijastaa maailmaa atomitasolla, hiukkastasolla, ääniaallon tasolla. Muulla tavoin sitä on mahdoton määritellä.

Tämä tietoisuuden lahja ja se jokin, josta olemme tietoisia on ohimennen sanottuna puhdas ihme. On hyvä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että tämä on samalla sielun matkan nollapiste. Sillä tietoisuudella on useampia tasoja: on välittömien aistihavaintojen taso, kulttuurin tuottamia aistimuksia (kasvatuksen tuloksena) ja syviä tasoja. Sielun matka on siis tietoisuuden matka itseensä, itseään kohti kaikilla sen eri tasoilla, eritoten ”näkymättömillä” tasoilla. Ne ovat syvimmiltään aina enemmän ja enemmän persoonattomia. Eläimellisen tietoisuuden kautta edetään ”ruumiin ulkopuolelle” ja sitten syvimpään tietoisuuden olemukseen aina puhtaan Tietoisuuden tasolle, aistivaikutelmien ja ajattelun tuolle puolelle. Toisin sanoen jumalallisen tietoisuuden tasolle tai jumalallisen Sielun tasolle (kuten se antiikin traditiossa ilmaistiin). Se on taso, johon voi saada tuntuman ainoastaan eri asteisissa hurmiotiloissa.

Tällä matkalla on erilaisia vaiheita ja suuntauksia riippuen siitä, mitä haluaa saavuttaa. Samanismi sellaisena kuin sitä on kuvailtu ei kohdistu kaikkein korkeimmille tasoille. Samaani ”rajoittaa” itsensä kykyjensä ja matkan tarkoituksen mukaan sopivalle ”tasolle” ”nähdäkseen”, mitä tapahtuu sielujen ja henkien maailmassa niin, että hän pystyy ymmärtämään ja löytämään sieltä keinoja esimerkiksi sielun tai ruumiin parantamiseksi.

Sijoittaaksemme asian tähän päivään on syytä huomioida, että kristityn pyhän ehtoollisen yhteydessä, (joka pyhittää leivän ja viinin uhrilahjan ja joka on Kristuksen ruumiin ja veren veretön lahja) otaksutaan, että on olemassa todellinen yhteys Näkymättömään, enkelten maailmaan ja että siinä yhteydessä rukoillaan, että Pyhä Henki laskeutuisi. Ehtoollisella on parantava vaikutus: henkilö, joka käy ehtoollisella (joka on yhteydessä mysteeriin) lausuu - ennen kuin hän ottaa vastaan palasen jumalallista energiaa ja jumalallista armoa tämän uhririitin kautta - seuraavat sanat: ”Herra, en ole kelvollinen ottamaan vastaan sinua, mutta sano yksi ainoa sana ja sielustani tulee terve” (vanhan ortodoksisen ja katolisen tradition mukaan. toim. huom).

On sanomattakin selvää, että ”sielun matka” sijoittuu uskomusjärjestelmään - kieleen. Sillä Näkymätöntä sinänsä voidaan ilmaista ainoastaan Näkyvän maailman termeillä - sanoilla. Uskomuksen pääperiaate on platonilainen ja määrätyllä tavalla yleismaailmallinen. Periaate on Näkemys universumista Sielun täyttymyksen matkana. Palaamme tähän aiheeseen myöhemmin orfilaisuuden yhteydessä.

Mitä tulee papilliseen ulottuvuuteen, voidaan sanoa, että samaani on pappi. Mutta erona on kuitenkin se, että pappi yleensä kuuluu johonkin tärkeään uskonnolliseen yhteisöön, joka liittyy läheisesti Temppeliin ja johon kuuluu hierarkia, kasti, joka edellyttää kehittynyttä sosiaalista rakennetta. Sen sijaan samaanit ovat usein nomadeja ja kuuluvat yhteiskuntaan, joka vielä harjoittaa metsästystä, marjojen ja hedelmien keräilyä ja pienimuotoista karjanhoitoa. Tässä mielessä voisi sanoa, että samanismi on papillisen toimen antiikkinen prototyyppi. Aika tarkka määritelmä onkin pappi-parantaja: samanaikaisesti pappi, manaaja ja lääkäri.

Roberte Hamayon on löytänyt onnistuneen ilmaisun: ”samaanin pitää aina olla käytettävissä - päivin ja öin todellisena lääkärinä ja maalaispappina”. Ilmaisu on onnistunut siinäkin mielessä, että maalaispappi oli yleensä lähempänä ihmisiä ja luontoa kuin instituutiota.

Kuitenkin on olemassa oleellinen ero tavalliseen pappiin verrattuna, varsinkin sellaisena kuin pappi tänään tunnetaan. Samaanilla kuuluu olla todellinen yhteys sielun syvään maailmaan, tavallisen tietoisuuden tilan tuolle puolen ja (jos hän siihen pystyy) aina jonkinasteiseen ekstaasiin saakka.

Samaanin tehtävä edellyttää tietenkin, että hänellä on kyky saavuttaa yhteys ”henkien” maailmaan, tasoihin, jotka vastaavat syvää tietoisuutta. Tämä kyky tulee yleensä ilmi varhaisessa nuoruudessa tai joskus jopa lapsuudessa näkyjen, äänten tai yksinkertaisesti unien muodossa. Nuori henkilö on sitten vanhempien mestareiden opissa.
Koulutus käsittää tekniikoita, joiden avulla on mahdollista kehittää taitoja, joita Mircea Eliade kutsuu hurmion tekniikoiksi. Jos henkilöllä ei ole näitä kykyjä, tekniikat tietenkin ovat turhia. Tekniset harjoitukset eivät riitä tekemään hyvää pianistia, ja kyky olla yhteydessä näkymättömään maailmaan on hyvin erikoinen kyky.

Tämä kyky ehkä ei ole niinkään harvinainen, mutta meidän yhteiskuntamme pitää sitä piilossa, sillä henkimaailman todellisuutta ei ole helppo hyväksyä. Voidaankin esimerkiksi kysyä, eikö uni, jossa henkilö näkee ja tuntee lentävänsä voisi olla merkki tällaisesta lahjasta.

On olemassa monenlaisia tekniikoita. On nautittu erilaisia kasveja, esimerkiksi huumaavia sieniä (Siperiassa käytettiin punaista kärpässientä. Koska se on erittäin vaikeasti sulavaa, olikin parempi juoda sellaisen ihmisen tai eläimen (poron) virtsaa, johon oli imeytynyt tätä ainetta) tai aineita, joita hengitettiin syvään nenään, kuten tupakkaa Etelä-Amerikassa.

Perusta on kuitenkin antropologinen ja hyvin syvällinen: keskittyminen saavutetaan tanssien pienin askelin ja erityisesti äänen käytöllä, loitsunomaisella laululla, jota säestää jatkuva rummutus. Äänellä on olennainen merkitys suhteessa syvään tietoisuuteen, sillä ensimmäinen tietoisuutemme on ennen kaikkea äänellinen – sonorinen. Se rakentuu äänen avulla kuten tulemme myöhemmin osoittamaan.

Samanistinen kyky on sukua ennustamisen tai tietämisen kyvylle . Nykyaikainen esimerkki tästä on Pyhä Bernadette de Lourdes; neljäntoista vuoden ikäisenä, helmikuusta seuraavaan heinäkuuhun asti hänellä oli 17 tärkeää näkyä. Niiden seurauksena pienestä kylästä Pyreneillä muodostui maailmanlaajuinen pyhiinvaelluksen ja palvonnan kohde, mutta myös kohde, jossa ihmiset parantuvat sairauksista. Siitä tuli pyhiinvaelluspaikka, jota voidaan pitää (pysyäksemme antiikin viitekehyksessä) Delfoin ja sen Lähteen uudelleenilmentymänä. Toinen naispuolinen samaani oli varmasti myöskin pyhä Jeanne d’Arc, joka oli Äänten ohjaama ja joka paransi Ranskan kuninkaan ja valtakunnan. Kaikkea mystistä kykyä voidaan pitää samanistisena, mutta samaani ei todellakaan jää omaan nurkkaansa tai huoneeseensa istumaan; hän on heimonsa puolestapuhuja. Samaani, joka yleensä ei ole ”pyhimys” joutuu mitä suurimmassa määrin vuodattamaan ”verta ja hikeä”, jos näin voi sanoa, saavuttaakseen sen haltioitumisen tilan, jota samanistinen toimitus yleensä vaatii.

Sikäli kuin samanismilla on yleismaailmallinen luonne, voidaankin kysyä, missä määrin myös Vanhan Testamentin profeetat olivat samaaneja. Abraham, suuri heimonsa puolestapuhuja, kävi kauppaa Jumalan kanssa heimonsa eloon jäämisestä. Joillakin profeetoilla oli parantamisen lahjoja ja jopa kyky herättää ihmisiä kuolleista (Elia ja Elisa herättivät lapsia kuolleista). Profeetoilla oli näkyjä, jotka olivat usein samanisminomaisia: esim. Jesajan serafit, Elian tulihevoset tai Hesekielin siivekkäät eläimet, jotka puhuivat myös ”sieluista, joita saatettiin ansaan niin kuin linnut” (Hesekiel 13, 20).. Niissä otettiin hyvin selvästi kantaa myös heimon puolesta (ainakin Israelin mittakaavassa).

Mutta jos ilmiö onkin luonteeltaan samankaltainen, niin käsitys Maailmasta sielujen täyttymyksen näyttämönä tuntuu puuttuvan kokonaan. Sosiaaliset olosuhteet olivat hyvin erilaiset ja niin olivat myöskin rituaalit: Vanhan testamentin yhteiskunnassa harjoitettiin ilmeisesti eläinten uhraamista suuressa mittakaavassa (Exodus 29,31-42, Leviticus 1-8). Samanismissa sitä vastoin perusperiaatteena on eläväisen yhtenäisyys ja eläinten kunnioittaminen. Eläimillä on tietoisuus ja sielu, minkä takia samaani ei voi häiritä niiden sielun matkaa ilman että häntä rangaistaan. Jos surmataan eläimiä metsästämällä niitä ravinnoksi, tämä tehdään tasapainon ja samalla yhtenäisyyden filosofiaa noudattaen.

Tähän liittyy tosikertomus, joka selvästi kertoo, mikä on metsästyksen välttämättömyyden suhde sielujen täyttymyksen kunnioittamiseen. Kertomus sijoittuu parinkymmenen vuoden taa Alaskan äärimmäisiin perukoihin, Beringin salmen eskimoiden pariin, jotka vieläkin harjoittavat jääkarhun metsästystä. Ennen metsästyksen alkua koko heimo, miehet, naiset ja lapset laulavat ja tanssivat. Sitten miehet aloittavat metsästyksen. He löytävät karhun, ampuvat sen, mutta lopettavat sen perinteellisellä tavalla lyömällä sitä niskaan veitsellä ja raahaavat sen sitten kylään. Tämän jälkeen yksi mies, jolla on samanistinen tehtävä, laulaa yksin. Molemmilla lauluilla on tarkoituksenmukainen tehtävä; ensimmäinen laulu, johon kaikki osallistuvat, vaikuttaa näkyvässä maailmassa. Sen avulla manataan karhu esille niin, että metsästäjät pystyvät löytämään sen ahtojäällä. Toinen laulu, jonka laulaa samaani, vaikuttaa näkymättömässä maailmassa: laulun tarkoitus on rauhoittaa raivostunut karhun sielu, harmonisoida karhu jälleen äänen avulla ja lopuksi antaa sille tahto syntyä uudestaan oman lajinsa ja ihmisen jatkuvuuden hyväksi.

Tämä kertomus on sekä filosofisessa viisauden ulottuvuudessaan että yleismaailmallisessa näkemyksessään esimerkillinen ja jopa perustavanlaatuinen etnologisessa, samanistisessa, orfilaisessa ja musikaalisessa mielessä, sanalla sanoen ekologisessa mielessä. Voidaankin sanoa, että tämä on luonteenomaista samanistisille yhteisöille juuri laulamisen ansiosta. Mutta se ei vielä ole orfilaista traditiota. Orfilaisuus suosittaa kasvisperäistä ruokavaliota.

Samanistisissa traditioissa esiintyy myös henkiä - voisi sanoa jumalolentojen prototyyppejä - jotka ovat yhteydessä Luonnon Voimiin: kasvimaailman ja eläinkunnan voimiin - kosmisiin tai paikkaan sidottuihin voimiin… Tämä on kuitenkin suhteellisen toisarvoista ja niillä on lähinnä avustava tehtävä.
Neoliittisten sivilisaatioiden, asuinpaikkojen vakiintumisen sekä yhteisöjen tärkeyden kasvun myötä jumalallisuuksien palvonta alkaa kehittyä ja saada yhä enemmän muotoaan. On jumalia, jotka liittyvät asutuskeskuksiin, temppeleihin, sosiaalisiin toimiin. Silloin kehittyy jumalisto, jonka kultti asteittain sulauttaa itseensä samanistiset toimet ja määrättyyn pisteeseen asti integroi ne institutionalisoituun papilliseen toimeen. Mutta entinen samanistinen perinne saattaa kuitenkin jäädä elämään rinnakkaisena. Se on usein hengellisempi, sillä se ei ole institutionalisoitu vaikka kylläkin toisarvoisessa asemassa.

Näin on asian laita joogan harjoittamisen ja opettamisen suhteessa hinduistisen pantheonin uskontoon. Joogan tekniikan päämäärähän on saavuttaa hurmion tila sisäisen keskittymisen avulla ja se pitää sisällään näkemyksen Sielun täydeksi tulemisesta ja vapauttamisesta.

Tämä pätee epäilemättä myös niin sanottuun osiiriseen uskomukseen saavuttaa ”ikuisten tähtien kuolemattomuus” ja sen suhteeseen muinaisten egyptiläisten yleiseen pantheonin uskontoon. Eittämättä myös druidisen toiminnan suhde kelttiläiseen traditioon ja orfilaisuuden suhde Kreikan antiikkiin on samankaltainen.

Orfilaisuus

Orfilaisuus on eräs samanismin muoto, tämän tradition ilmaisu, joka kehittyi lähinnä Kreikassa. Sanan kreikkalainen etymologia on kuitenkin arvoituksellinen.

Orfilaisuudelle on ominaista:
1. Käsitys Maailmasta paikkana Sielun täyttymykselle erityisesti yksilötasolla ja käsitys jumalallisen maailman ja kuolemattomuuden saavuttamisesta askeesin avulla
2. Äänellinen ulottuvuus: tällä ”matkalla” ääni ja erityisesti loitsu ja laulu ovat ensisijaisia keinoja,
3. Metafyysisen ulottuvuuden ilmaantuminen ajatteluun, sillä kyseessä on nimenomaan sielun täyttymys

Orfilaisuudesta on historiallisia ja arkeologisia todisteita aina 500-luvulta lähtien ennen ajanlaskumme alkua. Välillisiä tietoja on ilmeisesti jo Homeroksen ajoilta ja jopa aikaisemmilta samanistisen yön ajoilta. Huomattavin arkeologinen todiste orfilaisuudesta ovat pienet kultaiset lehdet, joita laitettiin hautaan vainajan rinnalle (ne olivat joskus sydämenmuotoisia). Niihin oli kirjoitettu lopullisia ohjeita kuolleen sielun suurta matkaa varten: Muista, että olet jumalallista alkuperää. Sanamuoto on kuin tiivistelmä tiibetiläisestä Bardo Thödol’ista (”välissä oleva matka”) tai egyptiläisesestä Kuolleiden Kirjasta kuten myös platonilaisesta opetuksesta - itse asiassa useimpien uskontojen eskatologisesta näkökannasta.

Tämä on ero samanismiin sellaisena kuin se yleensä esitellään, mutta ajatus matkasta kohti valoa, joka ei katoa on toisaalta hyvin keskeinen siperialaisissa traditioissa.

Sama teema toistuu kertomuksessa Argonauttien matkasta Kholkikseen - matkasta, joka kohdistuu myös Hyberboreaan, peräpohjolaan ja jonka päämäärä on voittaa Kultainen talja. Tämä talja on jumalallisen uhrin symboli tällä allegorisella ja sankarillisella matkalla kohti ikuista Valoa ja Taljaa. Talja on jotain, jota ei ole mahdollista omistaa maan päällä. On olemassa orfilainen versio tästä kertomuksesta, mutta jo itse aihe, joka käsittelee matkaa valoa kohti tai paluuta valoon, on itsessään orfilainen. Valon teema, jota kulta erinomaisesti symboloi, on hyvin tärkeä orfilaisuudessa, ja erityisesti pohjoinen valo, peräpohjoisen hyberboreaalinen Apollon valo. (Hyberboreaalinen valo on valo, joka on peräisin Pohjoisen tuolta puolen: siperialaisten ja suomalais-uraalisten kansojen seuduilta; Pythagorasta pidetään perustellusti tämän Apollon puolijumalaisena ilmentymänä.)
Hyberboreaalinen alkuperä vaatii selityksen: Pohjolan valo löytyy maista, joissa aurinko ei ikinä laske. On siis kyse ikuisen valon maasta, Apollon todellisesta asuinsijasta. Tietysti siellä kaukana Pohjolassa on myös maita, joissa aurinko talvisin ei ilmesty laisinkaan. Nämä ovat maita, joissa Yö jatkuu ikuisesti. Näin matkasta Pohjoiseen tulee henkisen matkan malli - malli sielun matkasta kohti ikuista Valoa tai kohti pimeyttä, kohti Hadeksen maata. Tämä matka onkin pysyvä teema siperialaisissa traditioissa, joissa vainaja asetetaan veneeseen sielun matkaa varten matkalle pitkin jokea kohti Pohjolaa, jossa valo ei katoa. Tämä traditio tunnetaan Kiinasta aina Suomeen (Sammon etsintä on vain muunnelma Kultaisesta taljasta) ja Unkariin asti. Unkarissa voi vieläkin nähdä hautausmailla ristin, jonka viereen on istutettu maahan vene keula ylöspäin valmiina suurta sielun matkaa varten toiselle puolelle taivasta. Sielujen veneteeman voi tunnistaa myös vanhan Egyptin osirilaisessa traditiossa.

Orfilaisuus ja sen opit ovat tulleet meille tutuiksi orfilaisten runojen ja hymnien kautta sekä monista fragmentaarisista jäännöksistä, mutta erityisesti omasta opistaan jumalten synnystä. Se on välittynyt meille pythagoralaisen tradition myötä – on jopa katsottu, että Pythagoras olisi kirjoittanut tiettyjä orfilaisia runoja – ja myöhemmin myös Platonin ja uusplatonilaisten koulukuntien myötä.

Samoin kuin joogan harjoitus asettuu ensin tasavertaisesti hinduismin rinnalle ja myöhemmin jopa yhtyy siihen symbioottisesti, niin orfilaisuus tai orfilainen samanismi kehittyy rinnakkain kreikkalaisen uskonnon kanssa ja on jossain määrin symbioottisessa suhteessa siihen, erityisesti kun puhutaan teogoniasta ja mysteereistä.
Mutta orfilaisuus sijoittuu myös laajempaan yhteyteen. Se pitää sisällään muitakin samanistisia ilmaisumuotoja kuten olemme nähneet yllä. Se liittyy niinkin tärkeään kreikkalaiseen instituutioon kuin oraakkeleihin (joka oli jokaisen siihen kykenevän tytön erikoisala). Se littyy myös profetioihin ja ennustamisen transsitiloihin, ilmiöihin, jotka yhdistettiin hellenistiseen uskonnolliseen järjestelmään, joskus tosin varauksin.
Orfilaisuus integroitui myös antiikin kristinuskoon: voimme lukea Paavalin ensimmäisessä kirjeessä Korinttilaisille ennustamisen lahjoista ja "kielillä puhumisen" lahjasta. Tämä kirje on osoitettu nimenomaan kreikkalaisille (1 Kor.14), ja se seuraa heti maineikasta kohtaa Laupeudesta (tai tänään puhuisimme lähinnä Rakkaudesta): ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” ja ”iloitsee Totuudessa”. On huomionarvoista, että Paavali yhdistää tämän Rakkauden armon ennustamisen ja hurmiossa puhumisen henkisiin lahjoihin. Ei pidä myöskään unohtaa, että Sokrates itse oli usein hurmion vallassa silloin, kun jumalallinen Henki (daimon) valtasi hänet. Hän oli siinä mielessä poikkeuksellinen pyhimys, että hän ei vetäytynyt yksin vuorelle tai aavikolle vaan toimi yhteiskunnassa kantaen huolta siitä, että sielut kääntyisivät takaisin (tänään sanoisimme käännytettäisiin) kohti Hyvää, sinne mihin yhteiskunta ja velvollisuudet sitä johtavat. Platonin kertomuksessa Pidot kerrotaan esimerkiksi, että Sokrates kerran tuli taistelukentälle ilman aseita todistamaan Korkean Tietoisuuden läsnäoloa. Hän oli hurmiotilassa koko taistelun ajan ja vielä koko yön sen jälkeen laulaen lopulta ylistyslaulua nousevalle auringolle ja poistui vihdoin auringonhohteiselta paikalta yleisen ihastelun ympäröimänä. Hän joutui hurmiotilaan myös matkalla Pitoihin ja laskeutui Alkibiaden vuoteelle. Mutta hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tämän henkilön kauneutta kohtaan toisin kuin voisivat luulla ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä pyhyydestä. Sokrates tunsi sitä vastoin mielenkiintoa Jumalan kauneutta kohtaan voimatta tarkalleen ottaen puhua mistään muusta. Antiikin kristinusko piti häntä oikeutetusti pyhimyksenä. Tämä harjoitus, joka tähtää sielun heräämiseen ja hurmiotilaan lähentää Sokratesta suuresti orfilaisiin.

Orfilaisuudessa on erilaista tai ”uutta” juuri se, että kun pyritään sielun valaistumiseen, otetaan käyttöön yksilölliset, henkiset harjoitukset, jotka ovat osa sisäistä, jumalallista palvontaa.
Käytännön harjoituksissa muistellaan lakkaamatta Jumalaa (Muista jumalallinen alkuperäsi) aina kuoleman jälkeiseen tilaan asti, niin kuin yllä olemme nähneet. Tässä suhteessa kreikkalainen oppi teogonia on ilmaistu hyvin syvällisesti orfilaisessa traditiossa.

Orfilainen teogonia ja sen vaikutukset metafyysisellä ja uskonnollisella tasolla

Alussa (mutta se ei ollut kaiken Alku, sillä kaiken Alku on jotain, jota ei voi ilmaista) oli Phanes - Ilmentymä, Ensimmäiseksi Syntynyt, jota kutsuttiin myös Dionysokseksi. Phanes-Dionysoksen rinnalla on tietenkin hänen seuralaisenaan Yö, sillä itse Dionysos on myös valo. Jumalat, jotka Phanes synnytti olivat meille tuttuja ensimmäisen primitiivisen pantheonin jumalia: Gaia, Uranos, Kronos... Kronoksesta sikiää Zeus, joka puolestaan yhdessä Persefoneen kanssa synnyttää – ja tämä on odottamatonta – Dionysoksen! Tämä kehämäisyys voi tuntua hämmästyttävältä, mutta se on itse asiassa välttämätön, sillä Alkua ei voi kuvata sanoilla. Luomisen myytti on väistämättä syklinen tai epätäydellinen. Tämä pätee myös kristillisen teologian myytissä: Kristus on samaa olemusta kuin Isä ja on syntynyt ennen aikojen aikoja ja Hänen kauttaan kaikki on syntynyt. Mutta hän on myös syntynyt Neitsyt Mariasta Herodeksen aikana ja vielä historiallista totuutta korostaakseen, ristiinnaulittu Pontius Pilatuksen aikana. Nämä ovat uskontunnustuksen sanat. Ero on kuitenkin siinä, että kristillinen myytti, vaikka se onkin kehämäinen, on samalla ankkuroitu historiaan. Tämä juuri on sensaatiomaista: Kristus, jota kutsuttiin Kristus-Dionysokseksi antiikin kristinuskossa, on Dionysos keskuudessamme, Jumala keskuudessamme! Palaamme vielä tähän tärkeään seikkaan myöhemmin.

Muitakin teologisia yhdenmukaisuuksia on olemassa: aivan samalla lailla kuin Kristus uskontunnustuksessa, Zeus on vastuussa Näkyvän Luomisesta (aikaisemmin kaikki oli olemassa jumalallisessa näkymättömyydessä). Ja Zeus on nyt sen perimmäisen metafyysisen kysymyksen edessä, joka tulee riivaamaan kreikkalaista filosofiaa: miten säilyttää pyhä Yhtenäisyys luomisen moninaisuudessa? Järkevä Zeus kysyykin neuvoa Yöltä, joka sanoo hänelle: ”Yhdistä kaikki Sielun langan avulla.” Sielun lankaa voidaan myöskin nimittää pneumaksi, hengeksi. (Tämä ennen kaikkea on orfilainen momentti, yleismaailmallinen samanistinen momentti.)

Tämä syvä orfilainen ja metafyysinen näkemys löytyy myös kelttiläisestä maailmasta, jossa sielun liike kuvaillaan tarkasti määritettyjen punoskuvioiden avulla: kolmoisspiraaleilla, spiraalimaisilla pyörteillä. 500- ja 600-luvuilta lähtien nämä punoskuviot alkavat Kristuksen rististä tai hänen sydämestään ja täyttävät sitten koko maailmankaikkeuden – siis sen paperin tai kiven, jolle risti on piirretty. Tietenkin näkemys siitä, että Sielu yhdistää ja täyttää koko maailmankaikkeuden on sekä pythagoralainen että platonilainen.

Mutta palatkaamme takaisin Dionysoksen (jälleen)syntymään Zeuksen pojaksi. Zeus, joka varmasti ilahtui suuresti tästä pyhästä pojasta, päätti antaa hänelle ylimmän aseman jumalten maailmassa - Maailman ja Jumalten valtakunnan johtajuuden. On siis kyseessä tapahtuma, johon liittyy huomattava ajatus: Lapsijumala ja pyhän Lapsen kultti. Leikkien hyrrällä, peilillä tai jollakin muulla pikkuesineellä Dionysos hallitsee maailmaa. Tämä tietysti nostattaa kateutta muiden jumalten keskuudessa. Niin he päättävätkin Zeuksen poissa ollessa (tärkeällä liike- tai lemmenmatkalla) palkata Titaanit tappamaan lapsen. (Nämä puolijumalalliset jättiläiset ilmaantuivat jossain Luomistyön vaiheessa.) Tämän Titaanit myös tekevät ja sen lisäksi he vielä paloittelevat Dionysos-lapsen ja lopuksi syövät sen! Tässä meillä siis on ajatus pyhästä uhrista, Jumalan uhraamisesta ja silpomisesta samalla tavalla kuin Osiriksen ja Kristuksen uhrin tapauksessa, mutta nyt on kyseessä Jumalan lapsi, seikka. Tällä seikalla on äärettömän suuri merkitys. Merkillepantavaa on, että Titaanit söivät Jumalten uhraaman ruumiin samalla tavalla kuin kristillisessä ehtoollisessa uskovaiset syövät Kristuksen ruumiin.
Kun Zeus palaa takaisin, hän tuhoaa kauhistuttavalla salamalla Titaanit ja ottaa talteen Dionysoksen sydämen, joka on vielä elossa ja vie sen taivaisiin, jossa se kuolemattomana ja ikuisesti jälleensyntyvänä sykkii meidän hyväksemme. Titaanien tuhkasta, jota sade kostuttaa syntyy kuitenkin uusi rotu : ihmisrotu. Mutta Titaanit ovat syöneet osan Jumalaa ja heidän tuhkaansa on jäänyt siitä osasia. Täten ihminen, sinä, joka olet syntynyt tästä tuhkasta, sinussa on palanen Jumalaa. Tämä on suuri jumalten luomistarinan epilogi, jälkinäytös.
Tämä on orfilaisuuden, pythagoralaisuuden, platonilaisuuden mutta myös kristinuskon ja tuonpuoleisen elämän opetus, jota pitää painottaa aina uudelleen ja uudelleen: Jumala on teissä, teidän sielussanne, siis tietoisuudessanne. Osanen Hänen tietoisuuttaan on teidän tietoisuudessanne. Se täytyy löytää ja sille pitää antaa mahdollisuus kukoistaa. Pythagoralaisella kielellä Platon olisi sanonut: on löydettävä jumalaisen sielun liike, sielun pyhä tanssi omassa sielussamme. Ja se joka taukoamatta osoittaa palvontaa Jumaluutta ja itsessään asuvaa Jumalaa kohtaan, on välttämättömästi pääsevä osalliseksi kuolemattomuudesta (Timaeus 90 ) eli löytää jälleen pyhän alkuperänsä.

Orfilaisuudesta löytyy siis eskatologinen ulottuvuus ja pelastuksen opinkappale, jota pythagoralaiset, Sokrates ja platonilaiset kehittävät edelleen: pitää vaalia niitä jumalallisia asioita, jotka ovat ihmisessä itsessään. Pitää löytää sielun hyvät liikkeet - ne liikkeet, jotka ovat jumalallista alkuperää eivätkä sekavia, vääristyneitä, jokapäiväiseen elämään kuuluvia. On hyvä ensin harjoitella näitä liikkeitä ulkoisesti tanssin, voimistelun tai mieluummin gymnosophian (ruumiillisen liikunnan viisauden) avulla ja vielä syvemmin musiikin avulla. Kyse on tanssista ja pyhän sielun musiikista, joka pohjautuu täsmällisiin harmonisiin sointuihin, jotka ovat yhteydessä syvään tietoisuuteen. Pyhä Augustinus nojaa platonilaiseen opetukseen sanoessaan: musiikki on hyvän liikkeen taidetta. Tämä on hymyilyttänyt musiikin tuntijoita, jotka yrittävät ymmärtää Augustinuksen teosta De Musicae modernin musiikinopetuksen ja musiikinkäsityksen kannalta. Mutta Augustinus ja alkuperäinen kristillinen liturgia ovat ymmärtäneet hyvinkin tämän antiikin opin, jonka kyllästämää sen ajan kontemplaatio on. Tässä suhteessa orfilaisuus ja platonilaisuus ovat vaikuttaneet suuresti kristilliseen liturgiaan.

Palataksemme takaisin pelastuksen tai sanokaamme soteriologiseen näkökantaan, voimme sanoa, että orfilaisuus on omalta osaltaan myötävaikuttanut kristinuskoon. Sen sijaan samanismilla sen siperialaisissa ja amerikanintiaanien omaksumissa muodoissa ei yleensä ole tällaisia ulottuvuuksia.

Sielun pelastusoppia ei ole myöskään ns. klassisessa kreikkalaisessa uskonnossa, niin kuin ei myöskään kaikista vanhimmissa uskonnoissa. Tästä seikasta voidaan tietenkin keskustella. Kuitenkin esimerkiksi Vanhassa Testamentissa sanalla sielu ei ole lainkaan vastinetta sanan platonilaisessa merkityksessä eli ruumiista riippumattomana tietoisuutena tai Sielun täyttymyksen merkityksessä. Vanhassa Testamentissa puhutaan paljon sääntöjen noudattamisesta, mutta eskatologista ulottuvuutta sieltä ei löydy.

Kristinusko ja buddhalaisuus keskittyvät mitä suurimmassa määrin oppiin ihmisen pelastumisesta (soteriologiaan) tarjoten pyhää Tuonpuoleista elämää päämääräksi sielun ikuiselle Matkalle, jolle voi kuitenkin olla olemassa oikotie Vapahtajan ansiosta. Tämä vapahtamisen näkökanta voi tietenkin helposti johtaa väärinkäytöksiin kuten katolilaisten aneisiin ja kaikenlaisiin rahankeruumuotoihin esim. amulettien myymiseen sekä orfilaisessa yhteydessä loitsuihin. Platon pilkkaakin tällaista orfilaista käytäntöä, uskonnollisen hyväuskoisuuden yleistä hyväksikäyttöä.

Mutta itse loitsujen laulamisen, rukousten toistamisen ja jatkuvan pyhien Nimien tai mantrojen toistamisen periaatetta ei ole kyseenalaistettu. Ne ovat perustavaa laatua olevia hartaudenharjoituksia useimmissa uskonnoissa. Tämä johdattaa meidät äänen ulottuvuuksiin, jotka ovat niin tärkeitä orfilaisuudessa. Ne korostuvat erityisesti Orfeuksen kertomuksessa, jota tulemme analysoimaan hieman myöhemmin.

Äänen voima

Sanan lahja on ihmeellinen, äänellinen (sonorinen) lahja. Suu avautuu ja sulkeutuu äänisarjana kertoen ja pitäen määrätyllä tavalla sisällään koko maailmankaikkeuden historian. Tämä on lahja, jonka me unohdamme turhasanaisessa kulutusyhteiskunnassamme. Mutta Antiikissa ymmärrettiin tämä ihme ja sitä toteutettiin uhritoimituksissa tai sanan uhrissa, ylistyksen uhrissa. Se on ulottuvuus, jonka löydämme Orfeuksen traagisesta kertomuksesta. Uhrilaulun avulla Orfeus pystyy hallitsemaan sekä näkyvää että näkymätöntä maailmaa, mutta lopulta hänen on kuoltava.
Käsite uhri tai uhraus vaatii nykyään selityksen. Veda-kirjoissa sanotaan: Maailmankaikkeus pohjautuu uhraukseen. Näin on siinä mielessä, että Jumala antaa itsensä kokonaan Luomistyössään. Näin ollen täydellinen Lahja (jos sellaista on olemassa) on itse Jumalan määritelmä. Siten myös hänelle tulee antaa lahjoja. Ja suurin lahja, joka meillä on antaa, on oma elämämme. Hankaluutena on kuitenkin, että se voidaan antaa vain kerran. Oma elämä voidaan kuitenkin korvata uhraamalla jonkun toisen ihmisen tai eläimen elämä. Emme kuitenkaan tässä yhteydessä puutu lähemmin siihen syvälliseen näkökantaan, joka tällaisella uhrilla voi olla. Muistakaamme kuitenkin, että Abraham, joka on valmis antamaan täydellisen lahjan Jumalalle, uhraa rakastetun ja kauan odotetun poikansa. Kun Iisakkia ei lopulta kuitenkaan teloiteta, johtuu se siitä, että Abraham täydellisessä luopumisessaan on kokonaan Jumalassa ja silloin ei enää ole olemassa uhria eikä uhrausta. Niin kuin suuri pyhimys Ramakrishna sen ilmaisee: uhraaja, uhri ja uhrialttari ovat yhtä.

Mutta suuri visio Sielun tulemisesta kieltää veriuhrin niin kuin olemme jo yllä todenneet. Mitä muuta sitten voisi uhrata, joka olisi kyllin arvokasta? Se on Sanan lahja. Sana, joka ilmaisee ajatuksen, on ihmiselle arvokas ja ainutlaatuinen lahja. Uhrataan siis kaikista kaunein sana, ylistyksen sana, laulettu sana, joka ylistää Kaikista Korkeinta. Tähän pohjautuu ajatus ylistysuhrista. Ajatus löytyy useista traditioista erityisesti Intiasta ja sellaisista psalmeista, joita lauletaan uhrausmielessä.

On myöskin olemassa vahva väite, että Maailmankaikkeus luotiin Jumalan sanasta, jopa vain yhdestä tavusta ja että Maailmankaikkeus pysyy koossa tämän pyhän tavun voimalla. Ja on olemassa platoninen väite siitä, että Sielu – joka täyttää koko kosmoksen, niin kuin olemme todenneet – on sisimmäiseltä rakenteeltaan soinnillinen.
Mitä me ajattelemme tänään tästä asiasta? Missä määrin voimme järjellisesti ymmärtää sitä todellisuutta ja voimaa, joka liittyy Nimen avuksi kutsumiseen - Orfeuksen laulun voiman todellisuuteen?

Sanan lahja edellyttää monitahoista kuulemista ja ääntämistä sekä kykyä aistia ruumiillisella tasolla ääntä. Ne ovat syvästi ankkuroituneita tietoisuuden kaikille tasoille. Tämä on kyky, joka kehittyy varhaisen tietoisuuden yhteydessä, jo ennen syntymää. Itse asiassa lapsi, joka on pimeässä, äitinsä kohdussa, ei pysty näkemään, vaikkakin sillä voi olla valon aistimuksia. Haju- ja makuaistille on hyvin vähän virikkeitä näin suojatussa ympäristössä. Lapsi kokee kuitenkin liikettä, passiivisesti, äidin liikehtiessä – erityisesti, kun hän kävelee – mutta myös aktiivisesti silloin, kun lapsi itse liikehtii. Tuntoaisti hahmottuu kolmella tasolla: oman ruumiin tuntemukset, kosketus ympäröivään kohtuun, joka on sekä nestemäinen että ruumiillinen.
Mutta kaikista rikkain aistimisen alue on kuitenkin äänten havaitseminen, joka tapahtuu kehollisella tasolla, lapsen kehossa, sekä myöskin usealla auditiivisella tasolla. On ääniä, jotka ovat peräisin lapsen omasta kehosta. On äidin kehon ääniä ja mikä vielä paljon mielenkiintoisempaa, äidin ääni kaikkine vivahteineen, joita lapsi pystyy aistimaan. Tietenkään lapsi ei ymmärrä sanoja, mutta se pystyy tuntemaan äänen ja intonaation merkityksen; iloa, surua, pelkoa, vihaa tai rauhaa. Ensimmäinen semantiikka on siis sonorinen/äänellinen. Mutta lapsi havaitsee myös ulkoisia ääniä, toisenlaisia ääniä, isän äänen, soittimien ääniä, radion ääntä... Hän kokee uusia asioita lähinnä äänen kautta esim. koiran haukunnan, lehmän ammumisen jne. Tällä tavoin suhde näkymättömään, mysteeriseen ulkomaailmaan muotoutuu pääasiallisesti äänen avulla. On ymmärrettävää, että mystisessä tilassa on mahdollista kuulla ääniä ja että niille annetaan suuri merkitys. Tämä selitys ei vaikuta siihen, että äänet koetaan todellisiksi ja voimakkaiksi; se osoittaa vain, että ihminen kokee yhteyttä syvimpään tietoisuuteensa, jossa toisenlainen ymmärtämys ja tuntemus voi ilmetä.

Edellä olemme todenneet, että syvä tietoisuus on hahmottunut äänen myötävaikutuksella. Tämä koskee myös kuuroa lasta, sillä ensimmäinen havaitsemisen taso on luonteeltaan kehollista.
Kun lapsi vihdoin syntyy valoon ja ilmaan, kaikkiin uusiin aistimuksiin, kuulo on uudenlainen, sillä se toimii nyt ilmatilassa havaiten runsaasti uusia ääniä ja erityisesti eri foneemien harmonioita - potentiaalisesti kaikkien eri kielten foneemeja – joiden mukaan se kehittyy jo ensimmäisten viikkojen kuluessa. Tietoisuuden soinnillinen perusta on kehittynyt raskauden kuudennesta kuukaudesta lähtien aina ensimmäisiin kuukausiin syntymän jälkeen, mutta vähitellen se tulee painumaan tietoisuuden syviin kerrostumiin. Tämä ensimmäinen soinnillinen tietoisuus jää kuitenkin pysyväksi, sillä se on alkeellinen ja aina läsnä, vaikka se onkin kätketty syvyyksiin.
Tästä seuraa, että paras keino saavuttaa ihmisen syvimpiä tasoja, tietoisuuden ensimmäisiä tasoja, on ääni ja erityisesti ihmisen ääni. Tämä on myös ääniterapian perusta. Kaikki se, mistä olemme tässä puhuneet on myös kliinisesti todettavissa. Tietyntyyppinen ääni, joka on yhteydessä henkilön alkeelliseen tietoisuuteen, määrätynlainen laulu tai äänensävy antaa mahdollisuuden aktivoida uudelleen tietoisuuden syvimpiä tasoja elvyttäen täten vastaavia alueita aivoissa.

Tämä äänen vaikutus on erittäin huomattava ihmisen ollessa koomatilassa – jopa pitkäaikaisessa koomatilassa – ja yleisesti aina silloin kun, tietoisuuden korkeammat tasot ovat turmeltuneita, heikentyneitä tai vaurioituneita onnettomuuden, vanhuuden tai vakavan sairauden seurauksena. Samoin on asia lähellä kuolemaa olevissa tiloissa. Ihmisen viimeinen ja ensimmäinen tietoisuus on äänellinen.
Antiikissa tämä tiedostettiin, ja antiikin suullisissa traditioissa oli tapana laulaa kuolevalle kuoleman lähestyessä, kuolemanhetkellä ja jopa sen jälkeen. Näin oli erityisesti länsimaalaisissa, kristillisissä traditioissa, joissa usein naiset vaalivat sitä. Tämä vainajan sielulle osoitettu laulu on vielä tänä päivänä lähes yleismaailmallinen käytäntö. Uskomuksen mukaan se kantaa tietoisuuden viimeisen sonorisen muistin yli aina aineettomaan tietoisuuteen asti ja jopa tuonpuoleiseen (edelleen opettaen sielulle omia pyhiä totuuksiaan).

Orfeuksen valta vainajien sieluihin nähden asettuu tähän sielun sonorisen, äänellä saattamisen traditioon. Äänellä saattaminen seuraa ihmistä jo ennen hänen syntymäänsä. Se on läsnä hänen lapsuutensa aikana erityisesti kehtolaulujen ja opetuslaulujen muodossa ja myöhemmin koko hänen elämänsä aikana aina viimeiseen vaiheeseen asti, jolloin on aika siirtyä näkyvästä maailmasta näkymättömään. Mutta sielun saattaminen on jossakin yhteydessä ja aina äänellisessä yhteydessä pyhään Ykseyteen, joka piilee sielussa. Tämän Ykseyden kude on ääni ja sen ydin on ylistyslaulu.

Tämä yhteys, joka on olemassa ihmisen äänen ja syvän tietoisuuden välillä selittää loitsun ja vastaavanlaisen laulun mahdollisen voiman. Mutta ihmisen ääni vaikuttaa myös suoraan kehoon: jokainen vokaali ja konsonantti värähtelee erityisen voimakkaasti määrätyissä kohdissa ihmisen kehoa. A värähtelee erityisesti rinnassa, O kurkussa, U kasvojen alaosassa ja M päälaella. Jokainen voi varmistaa tämän laulamalla vokaalia tai konsonanttia ja asettamalla samalla kätensä vastaavaan kohtaan kehoa. On siis olemassa huomattava, psykosomaattinen funktio kehossa hienona värähtelynä sekä tietoisuudessa, erityisesti syvässä tietoisuudessa.

Täydentääksemme mitä yllä on sanottu, on olemassa seuraavia suhteita äänen ja kehon välillä:
1) Hengitys - vatsa
2) A - rinta
3) O - kurkku
4) U - kasvot
5) M - päälaki
6) M-äänen resonanssi - päälaen ympärys

Täten orfilaisen näkemyksen mukaan ääni yhdistää seuraavia tasoja:
I) taivaankappaleet (tähdet) ja taivaallinen maailma
II) mineraalinen maailma ja kasvimaailma, maisema
III) eläinmaailma
IV) yhteiskunta
V) ihmisen ruumis
VI) tietoisuus
VII) syvä tietoisuus ja pyhä tietoisuus

Yrittäkäämme selittää näitä yhteyksiä. Säännöllisten rytmiensä ja hitaan värähtelynsä ansiosta taivaankappaleilla on yhteys ääneen. Niinpä tähtikuvio Orfeuksen lyyra, johon sijoittuu Vega, (eräs kaikkein säteilyvoimaisimmista tähdistä, joka kesällä sijoittuu taivaanlaelle) todistaa muutaman kielensä äänen voimalla kuolemattoman laulun olemassaoloa. Kohdassa II, äänen suhteessa maisemaan, kiviin, joita Orfeus lumosi, on kyse kaiun vaikutuksesta. Kaiut voivat joskus olla hyvinkin voimakkaita, ja muinaiset traditiot ovat innolla käyttäneet niitä hyväkseen. Äänen yhteys eläinmaailmaan III on hyvin tunnettu molempiin suuntiin; ääntä käytetään vaikuttamaan eläimiin, kutsumaan niitä tulemaan tai tekemään jotakin muuta (äänen, hengähdyksen, vihellyksen tai pillin avulla). Kohta IV ei varmaankaan vaadi lähempää selitystä: sanallahan on ensisijaisesti sosiaalinen funktio. Kohdat V–VII on jo käsitelty. Kohdat VII ja I liittyvät sielujen maailmaan.
Tämä äänellinen visio, joka yhdistää näkyvän ja näkymättömän on olemassa suurissa suullisissa traditioissa, ja orfilainen traditio ilmentää sitä selkeästi. Länsimaisessa traditiossa pythagoralaiset täydensivät sitä huikealla ja ratkaisevalla tavalla. Pythagoralaiset keksivät myös, että värähtelevällä kielellä on suhde numeroihin ja täten rytmiin ja mittasuhteisiin, toisin sanoen Tanssiin ja Arkkitehtuuriin, jotka näin ollen ovat osa musiikkia. Pyhä Augustinus elävöitti teoksessaan De Musica platonilaista näkemystä: Kauneimmat mittasuhteet - sillä ne ovat pyhiä - ovat ne, jotka liittyvät Sielun Tanssiin, joka kontemploi Ykseyttä.
Kun ääni pystyy näin yhdistämään näkyvän ja näkymättömän, mikä onkaan Orfeuksen tarun merkitys ja opetus?

Orfeuksen taru ja Orfeuksen pappeus

Palauttakaamme lyhyesti mieleen tämän tarun tärkeimmät kohdat: Orfeuksella on vaimo, Eurydike. He ovat sidotut toisiinsa aina kuolemaan asti niin kuin tulemme näkemään. Eurydikellä on ihailijoita. Paetessaan heidän lähentelyjään hän kaatuu ja astuu käärmeen päälle ja se puree häntä. Hän kuolee. Muistakaamme, että syy tapahtumaan on uskollisuus Orfeusta kohtaan.
Orfeuksella, laulun Mestarilla, joka lumoaa ihmisiä, kiviä ja eläimiä on myös kyky taltuttaa henkiä, syvää tietoisuutta ja näin ollen myös vainajien henkiä, joita hän pystyy tietyissä tapauksissa palauttamaan takaisin elämään. Hän on suuri, voimakkaiden loitsujen samaani. Näin hän päättää kokeilla samanistisia keinoja, suurta rukousta palauttaakseen takaisin Eurydiken sielun; ”Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet” (Jeesus ennen Lasaruksen henkiin heräämistä; Johanneksen evankeliumi XI, 11). Orfeus ei ole Kristus, mutta samalla lailla kuin muutkin pyhät henkilöt, joista olemme kertoneet yllä, hän aikoo kokeilla tätä keinoa, tätä papillista toimintaa. Saavuttuaan laulun ja ylistyksen voimalla henkien maailmaan hän onnistuu katkaisemaan helvetin Koirien mahdin ja taivuttamaan henkien Vartijat lupaamaan, että hän saa viedä Eurydiken mukaansa. Ehtona on, että niin kauan kuin hän on henkien maailmassa hän ei katso Eurydikeä. Orfeus aloittaa siis paluumatkan, mutta (voi vain kuvitella sitä dramatiikkaa ja romantiikkaa, joka tähän liittyy) Eurydike ei ymmärrä Orfeuksen käytöstä, kun tämä ei katso Eyrydikeä. Ja niin hänen valituksensa ja uhkauksensa olla seuraamatta Orfeusta saakin aikaan sen, että Orfeus erehtyy tekemään virheen : Orfeus katsoo häntä. Lumous on murrettu. Tehtävä on epäonnistunut. Eurydike ei palaakaan takaisin elämään. Orfeus jää yksin epätoivon valtaan. Mutta tietenkin ilmaantuu niitä, jotka haluavat lohduttaa häntä. Hän torjuu heidät, sillä ainoastaan Eurydike voi olla hänen vaimonsa. Kosijat raivostuvat ja tappavat Orfeuksen. Huomattakoon, että hän kuolee uskollisuudesta Eurydikeen.
Tässä on siis määrätynlainen symmetria Orfeus-Eurydike ja Eurydike-Orfeus. Toinen ei voi olla ilman toista. Itse asiassa Eurydike onkin Orfeus itse, tai ainakin hänen feminiini minuutensa, hänen tietoisuutensa feminiininen puoli tai muoto. Mitä tarkoittaakaan ehto, että Orfeus ei saa katsoa Eurydikeä? Se ehto on: sillä ratkaisevalla hetkellä, jolloin pappi, alttaripappi on yhteydessä näkymättömään maailmaan, Hengen maailmaan, hän ei saa katsella itseään, ei saa mieltyä itseensä. Se on välttämätön ehto: täydellisen lahjan antaminen edellyttää oman egon kadottamista ja tämä on välttämätöntä korkean pappisviran toimituksessa suhteessa hengelliseen maailmaan. Pitää siis yrittää samastua Jumalaan, joka on täydellinen Lahja. Itseensä mieltyminen, katse itseään kohtaan ei sovellu yhteen tämän transkendentaalisen juhlahetken kanssa. Sillä se on Yhteyden hetki, joka on ajan tuolla puolen, eikä se saa olla osa sitä Kaksinaisuutta, jossa me elämme.
Tämä koskee yhtä hyvin samaania, orfilaista pappia kuin pappeja yleensäkin.
Tilanne on sama kuin se, jota voidaan nimetä Iisakin ylösnousemiseksi. Uhratessaan poikaansa, jota rakasti suuresti Abraham oli kuitenkin antaumuksen tilassa, unohtaen itsensä kokonaan, ja tämän takia Iisak annettiinkin takaisin Abrahamille.
Näin Orfeuksen taru, jolla on hyvin laaja kantavuus, on yhteenveto, erinomainen tiivistelmä papillisen tehtävän perusopetuksesta: joka haluaa olla yhteydessä jumalaiseen, sen on häivytettävä oma egonsa kokonaan.
Orfilainen opetus on aina ytimekäs. Se osoittaa suoraan olennaiseen lähestymistavan ollessa kuitenkin käytännöllinen:

(1) Muista että sinussa on jumalaista alkuperää (Tämä koskee meitä kaikkia)
(2) Orfeus muistuttaa sinua siitä, että yhteys pyhään maailmaan on mahdollista ainoastaan oman itsensä täydellisessä antautumisessa. Tämä on välttämätöntä silloin, kun keskittyy äärimmäisesti Häneen ja tämä pätee sekä papillisessa että samanistisessa toiminnassa. (Myös tämä koskee meitä kaikkia)
Lopuksi, täydellistä yhteenvetoa tavoiteltaessa on lisättävä:
(3) Juuri ihmisen ääni, pyhä laulu on keino, jolla saavutetaan yhteys Sieluun (näin on pyhä määritelty) ja Sielu (siihen mahtuu maailmankaikkeus) yhdistyy Yhteen, tänään sanoisimme Jumalaan. Ja Matkan päämääränä on sielun Kuolemattomuus.

Opetus annettiin (1) pienten kultaisten hautajaisliuskojen muodossa, orfilaisen teogonian (opin jumalten synnystä) välityksellä, (2) tarun muodossa (3) ja sekä tarun että teogonian muodossa. Lopuksi Orfeus maksaa hengellään pappeudestaan : tämä on hänen täydellinen uhrautumisensa. Hänkin oli ehdottomasti pyhä Mestari, ja hän uhrasi itsensä samalla tavalla kuin Dionysoksen uhrasivat hänen Jumalansa tai samalla tavalla kuin Osiris uhrattiin. Tämä kaikki tapahtui Näkymättömässä teogoniassa, mutta myös konkreettisesti, historiallisessa todellisuudessa Sokrateen ja Kristuksen kohdalla- sen Kristuksen kohdalla, jota antiikin kristinuskossa nimitettiin Kristus-Dionysokseksi ja jota usein kuvattiin Kristus-Orfeuksena. Yllä oleva teksti auttaa meitä ymmärtämään tämän nimityksen.

Orfilaisuus ja kristinusko

Olemme todenneet paljon yhtäläisyyksiä orfilaisuuden ja kristinuskon välillä. On kuitenkin hyvä palata tiettyihin kohtiin ja syventyä niihin, sillä niistä voimme löytää uudestaan sen syvän yhteyden, joka vallitsi kristinuskon ja antiikin uskontojen välillä. Mutta pääsemme myös arvioimaan orfilaisuuden voimakasta mutta vaiettua vaikutusta.

Eräs silmiinpistävä yhtäläisyys on Jumalan Lapsen kultti. Voidaankin kysyä, eikö tämä kultti ole antanut vaikutteita Jeesuksen lapsuuden evankeliumiin. Tosin tällä seikalla ei ole varsinaista merkitystä Kristuksen opetuksen kannalta, eikä se myöskään esiinny Johanneksen tai Markuksen evankeliumissa. Tämä kirja lapsuudesta on ihmeellinen ja syvällinen Luukkaan evankeliumissa. Tietyt kohdat antavat ymmärtää, että ne ovat naisen kertomia, erityisesti kuuntelu ja prenataalinen laulu Neitsyt Marian etsikkopäivänä: Johannes Kastaja-lapsi havahtuu äitinsä Elisabetin kohdussa kuullessaan Marian äänen, kun tämä tulee tervehtimään Elisabetia. Kun Elisabet kertoo tästä, Maria alkaa laulaa Marian ylistysvirttä ja Luukas täsmentää jopa pari kertaa, että tämä tapahtui raskauden kuudennella kuukaudella (Luukas I, 26-46). Ainoastaan hyvin lähellä oleva ja asiasta hyvin kiinnostunut nainen on voinut kertoa ja määritellä kaiken niin tarkasti kuin tässä kertomuksessa. Kun asiaa tarkemmin harkitsee, tulee väistämättömästi ajatelleeksi itse Mariaa. Tämä olisi siis Pyhän Neitsyen Evankeliumi. Matteuksen mukainen Lapsuuden kirja sitä vastoin on tarunomainen tähden, enkelten ja kolmen tietäjän ansiosta. Samalla lailla kuin Dionysoksen lapsuudesta kerrottaessa uhrauksellinen aspekti on myös tässä ainakin viitteellisesti läsnä, kun kerrotaan Viattomien lasten verilöylystä; Jeesuksen oma kuolema tosin tapahtuu vasta myöhemmin.
Mutta tämä tarve tuoda kertomukseen elementti, josta nopeasti kehittyy Kuninkaan lapsen kultti, Jumalan lapsen kultti, Jumalan lapsen palvonnan kultti, vaikuttaa olevan peräisin Dionysos- lapsen kultista. Ratkaiseva todistus tästä voisi olla se, että vanhinta joulujuhlaa, siis Syntymäjuhlaa vietettiin kuudentena päivänä tammikuuta, Loppiaisena, valon Syntymän ajankohtana, Phanesin nimen Julistuspäivänä. Phaneshan oli myös Dionysoksen ensimmäinen nimi. Tämä siis ennen kuin Syntymäjuhlan päivämääräksi päätettiin 25. joulukuuta.

Orfilaisuus esittelee pyhän uhrin peruskäsitteen ilmaisten hyvin selkeästi sen ajatuksen, jota olemme tutkineet yllä, että Maailmankaikkeus rakentuu uhrille, Jumalan antamalle täydelliselle lahjalle. Sama toistuu myös kertomuksessa Osiriksen uhrista ja silpomisesta palasiksi. Mutta Dionysoksen lahja on äärimmäinen, sillä siinä on kyse Lapsen uhraamisesta. Antiikissa kuten tietysti kaikkialla maailmassa tunnettiin lapsen kärsimys ja marttyyrius ja mietittiinkin syvällisesti tätä hirveää todellisuutta. Huutoon: ”Missä oli Jumala, kun lapsia tuhottiin kaasukammioissa?” vastaus kuuluu kuitenkin: Jumala oli itse lapsi, joka tuhottiin. Pyhä uhri on täydellinen. Tätä ei sovi unohtaa. Ja ylistyslauluun sekoittuu valitusta: Vox in Rama audita est, Raakelin ääni, joka valittaaa lapsiaan Raamatun pienessä Raman kylässä. Mutta tämä laulu loppuu Hallelujaan, sillä Luomisen ihme ei siitä vähene, vaikka se voikin olla hyvin tuskallista, jopa julmaa, ja täydellinen uhraus on Ylösnousemus. Hirveiden Titaanien jumalanmurhasta, Dionysoksen tuhkasta syntyi Ihminen, jolla siten on jumalallista alkuperää. Jumalassa, Olemassaolon kautta, kaikki on annettu takaisin; täydellinen uhri on Olemassaolo, joka on tavoittamattomassa tyhjyydessä ja joka luo Elämän.
Ihmisen kohtalo on juuri tässä kahtiajaossa aineelliseen, tilapäiseen, särkyvään maailmaan ja jumalalliseen maailmaan. Seuraavassa vaiheessa kahtiajako häviää ja johtaa matkalle, jolle niin samaani kuin orfilaisuuden tai muun uskonnon harjoittaja pyrkii.
Huomionarvoista on myös analogia kristillisen ehtoollisen ja sen välillä, että Dionysos-lapsi syödään, jotta Ihmisestä tulisi Jumalan kaltainen. Jumalan lapsen kultti toistuu myös Krishna-lapsessa ja Isiksen sylissä istuvassa Horuksessa. Muinaisessa Egyptissä Osiris uhrattiin ja paloiteltiin meidän hyväksemme, mutta ainoastaan orfilaisuus (joka meidän tietämyksemme mukaan oli Osiris-kulttia varhaisempi) jakaa kristinuskon kanssa sekä pyhän uhrin että jumalan syömisen rituaalin. Käsite saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa oudolta, mutta se tarkoittaa sitä, että näin ihminen sulauttaa syvällisesti itseensä jumalallisen sekä omaan ruumiiseensa että tietoisuuteensa. Kristus lausuu nämä samalla sekä teogoniset että uskomattoman konkreettiset sanat: ”Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä..." (Johannes VI, 54).

Vertailun vuoksi nousee esille kysymys: jos Jumalan lapsen kultti, pyhä uhri ja ehtoollinen olivat olemassa jo antiikin uskonnoissa ja nimenomaan orfilaisessa traditiossa, mikä on kristinuskon omaleimaisuus? Mikä siinä on uutta?
Kristinuskoon kuuluu voimakas, aktiivinen Rakkaus.
On väärin väittää, että antiikin uskonnoissa ei olisi ollut olemassa Rakkauden käsitettä. Platon puhui Isästä ja pyhästä Rakkaudesta, joka pitää kaiken käsissään ja joka määrää tähdet liikkumaan (niin kuin Dante sen ilmaisi Paratiisin viimeisessä osassa) ja Sokrates puhuu Ystävyydestä sellaisessa merkityksessä, joka eittämättä on hyvin lähellä kristillistä merkitystä. Mutta kuitenkin juuri kristinusko antaa tälle käsitteelle uuden ja keskeisen merkityksen. Rakastakaa toinen toistanne niin kuin minä olen teitä rakastanut, jopa aina kuolemaan asti. Tämä on Kristuksen esittämä uusi käsky, jo voimakkuutensa ansiosta. Lähimmäisen rakkaus Jumalan luomakunnan valossa ja nimenomaan rakkaus niitä kohtaan, joita yleensä ”ei rakasteta”, samoin kuin rukoileminen vihollisten puolesta, ovat niin uusia ja elähdyttäviä käsitteitä, että kristinuskossa piti ottaa käyttöön aivan uusia sanoja, agape, caritas, laupeus ilmaisemaan ihmisen kutsumusta rakkaudessa.

Mutta kristinusko toi mukanaan jotakin täydellisesti uutta. Antiikin uskonnoissa pyhä Uhri, Jumalan piina, tapahtuu ainoastaan teogoniassa, myytissä, siis pyhässä Näkymättömän totuudessa; ei Dionysos eikä Osiriskaan – ei edes hartaimmin uskoville – olleet ikinä eläneet ihmisten keskuudessa, täällä ihmisten elävässä historiassa. Mutta Kristus, Jumalan Poika on todellakin ollut keskuudessamme. Hän, joka oli syntynyt ennen kaikkien aikojen alkua, Jumala, Jumalasta syntynyt, (samalla tavalla kuin Phanes-Dionysos) tuli lihaksi ja vereksi, inkarnoitui ihmisten keskuuteen. Hän oli todellakin lapsi, häneltä todellakin riistettiin henki, hänet ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Tämä on Dionysos, joka ei ole olemassa ainoastaan taivaassa, salaperäisessä mystisessä näyssä, vaan joka on tullut tänne jäädäkseen meidän keskuuteemme. Ja juuri tämä on se tavaton Hyvä Uutinen, joka saa meidät itkemään ilosta : Dionysos on todellakin tullut keskuuteemme. Näin täyttyi todellisuudessa se, mitä vanhat uskonnot pyhyydessään olivat aavistaneet näkymättömyydessä. Tämä on ilmaistu selvästi juutalaisen uskonnon Evankeliumeissa: Kristus täytti sen, minkä profeetat ennustivat. Mutta tämä täyttymys pätee myöskin Osiriksen ja Dionysoksen kultteihin. Jeesus, joka ei koskaan opetuksissaan tuominnut muita uskontoja, teki myös ne täysiksi ja saattoi päätökseen antiikin uhraamisen kultin asettaen itsensä uhrattavan paikalle. Hän kantoi näin Osiriksen ja Orfeuksen todellisuuden ja teki heidän uhrinsa todelliseksi Uhraamalla Oman Pyhyytensä. Tämä vanhojen uskontojen täyttymys – joka tänään on unohdettu tai jota ei enää tiedosteta – oli selvää antiikin kristinuskossa; tämä oli se Hyvä Uutinen, joka levisi kuin tuli Egyptiin, Lähi-Itään ja sieltä vielä kauemmaksi, Kreikkaan ja Läntiseen Maailmaan, ja tämä tapahtui ilman sotaa tai väkivaltaa. Erityisesti Egyptiläinen kulttuuri, juutalaisuus, orfilaisuus ja platoninen traditio valmistivat maaperän Rakkauden sanan ja sen täydellisen lahjan hyväksi. Jo 300-luvulta lähtien kreikkalainen teologia ja kaikki antiikin tietämys palvelivat pyhää Sanaa ja sen uhrilahjaa. Kuten Sidoine Appolinaire, gallialainen piispa 400-luvulta sanoi: "Tänään Platonin Akatemia ylistää Kristusta." .
Kristuksen universaalisuus on verrattoman paljon laajempi kuin mitä Kirkko on opettanut ja edelleen opettaa tietämättömyydessään, suhtautuen joskus halveksuen ja jopa vihamielisesti ja ennen kaikkea välinpitämättömästi muihin uskontoihin. Ja kuitenkin, Kristuksen ollessa Jumalan Poika – keskeisen kristillisen uskomuksen mukaan - kuinka hän ei rakastaisi niitä, jotka etsivät häntä ja palvovat häntä, vaikka he mahdollisesti nimittäisivät häntä eri nimellä? Uskontojen kokonaisnäkemyksen ja yleismaailmallisen järjestyksen valossa antiikin uskontojen Täyttymys (ennen kuin ne katoavat, muuttuvat tai assimiloituvat) avaa ilmeisen valtaisan, uuden perspektiivin.
Kristinuskohan on sisällöltään ja erityisesti liturgiassaan ja kulttuurissaan näiden lukuisten traditioiden kyllästämä: egyptiläiset, juutalaiset ja babylonialaiset traditiot (ainakin mitä enkelioppiin kuuluu), aramealaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, gallialaiset ja irlantilaiset traditiot mutta myös iranilaiset ja vielä kauempana olevat traditiot (joiden vaikutuksia voisi eritellä lähemmin) sekä meidän kannaltamme tärkeä orfilainen traditio.
Orfilainen traditio on vaikuttanut Pyhän Lapsen kulttiin, Joulun ja Loppiaisen liturgiaan mutta erityisesti kuitenkin tapaan puhua Sielun täyttymyksestä, sielun matkasta. Tämän diskurssin korvasi platoninen traditio ja – niin kuin olemme todenneet – siitä ei laisinkaan kerrota Evankeliumeissa, sillä Kristus ehdottaa oikotietä ajan tuolle puolen, täydelliseen kirkastumiseen Nimensä ja armonsa kautta.
Ajan kuluessa – ja tämä ei ole millään lailla ristiriitaista – kehittyi teoria Helvetistä, (Orfeus tulkoon avuksemme!) Paratiisista ja Matkasta Kiirastulen läpi. Epäilemättä tämä matka tehtiin täällä maan päällä maallisten koettelemusten kautta. Samalla kehittyi myös ajatus jälleensyntymisestä, käsitys, jota ei voi todistaa, mutta joka kuitenkin elää voimakkaana. Tämäkään ajatus ei ole millään lailla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sillä on olemassa myös pythagoralaisia kristittyjä yhteisöjä. Tällä ajatuksella on varmaankin kallisarvoinen, pedagoginen merkitys, sillä kristillinen ja buddhalainen Oikotie säästää meidät loputtomasta kärsimysten ja helvettien kierteestä. Kierteen päätökseen saattaminen on suhteessa siihen, miten elävästi olemme tietoisia siitä orfilaisesta muistutuksesta, että sielullamme on jumalallinen alkuperä.
Sana sielu, anima, on hyvinkin läsnäoleva kristillisessä liturgiassa ja erityisesti, niin kuin olemme yllä nähneet, Pyhän Ehtoollisen yhteydessä. Mutta jo Paavali käytti sanoja psyche ja noús. Sanalla noús hän tarkoitti tietoisuuden älyllistä puolta; älyllinen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, mikä pystyy tuntemaan ajatuksen ja perimmäisen tiedon Jumalan todellisuudesta. Tämä on tyypillinen platonilainen käsitys, mutta se on jatkanut kehitystä siinä näkemyksessä, jota me nimitämme orfilaiseksi. Se saa merkityksensä siitä käsityksestä, että ihmisen ja maailmankaikkeuden kohtaloa yhdistää Sielun Ykseys... (Ihmisen sielu on osa suurta universaalia Sielua. toim. huom.)
Palatkaamme lopuksi vielä siihen ehtymättömään vaikutukseen, joka Kristuksen uhrilla oli, ei vain siinä mielessä, että se tarkoitti antiikin uskontojen täyttymystä vaan sen merkitykseen itsessään, voisimme ehkä sanoa, sen välttämättömyyteen.
Käyttäkäämme jälleen vertailevaa lähestymistapaa.
Muissa uskonnoissa myönnettiin joko Jumalan transsendentaalinen aspekti (voimakkaasti, yksinoikeudella ja jopa mustasukkaisesti) tai myönnettiin hänen taivaallinen Kuninkuutensa silloinkin, kun hän inkarnoitui maan päälle.
Hän istuu kerubien valtaistuimella ja asuu, voisimme ehkä sanoa ”kaikkine mukavuuksineen” pilvien päällä enkelten keskellä (siunattu olkoon hänen Nimensä!) ollen ilmeisesti näin kaikkien kärsimysten yläpuolella. Ja inkarnaatioissaan, esimerkiksi Krishnan muodossa, hän on onnellinen, ihailijattarien ympäröimä paimen. Râman puitteissa olosuhteet ovat joskus vaikeammat, mutta hän on kuningas ja Jumala, ja kaikki järjestyy. Me tavalliset ihmiset sitä vastoin olemme alistettuja kärsimykseen, joka johtuu maallisesta aineellisuudesta. Se altistaa meidät hajoamiselle, erottamiselle, nälälle, kidutukselle, vankeudelle, joskus jopa kuolemanrangaistukselle ja sille, mikä parhaassa tapauksessakin kohtaa meitä kaikkia (niin kuin Buddha meitä muistuttaa) eli vanhuudelle, sairaudelle ja kuolemalle. Olemme alttiita sille, jota Kristus nimittää itkuksi ja hampaiden kiristykseksi - Helvettiä ei tätä varten tarvita. Mutta mikä on sitten tämä Luomakunta, jossa Jumala langettaa meille kärsimystä, kun hän itse ei tunne muuta kuin autuutta? Missä on Jumalan oikeudenmukaisuus? Ja lopuksi, näin epäilemme, jokin näyttää puuttuvan näistä uskonnoista. Kun sanotaan, että Jumala on hyvä, se ei tietenkään tarkoita, että hän olisi hyvä ruumista tai materiaa kohtaan – vaikka Jumala rakastaakin aineellisen maailman lakeja – vaan hänen hyvyytensä kohdistuu sieluun ja sen täyttymykseen Hänessä. Ja kuitenkin, minkä takia on niin paljon kärsimystä? Yhtä paljon kuin hiekanjyväsiä meressä ja meren rannoilla. Buddhalainen vastaus on: tämä on illuusio, josta pitää päästä irti. Ja kuitenkaan Buddha itse ei tullut osalliseksi vankeudesta, kidutuksesta tai kuolemanrangaistuksesta muuta kuin myötätunnon kautta tai edellisten elämien kautta, kuten pyhimystaruissa kerrotaan. Syntyykin seuraavanlainen mysteerinen ja meditatiivinen ajatus: onko niin, että Jumala jollakin tavalla ehkä on jakanut kärsimyksen? Ajatelkaamme Osiriksen kärsimystä, joka on meille paljastettu ja teloitetun Dionysoksen kärsimystä, joka on annettu meidän syvän mietiskelymme kohteeksi. Mutta, protestoi ihminen suuressa kärsimyksessään, Osiris ja Dionysos elivät Myytissä (tosin syvässä mystisessä näyssä), mutta minä elän todellisuudessa, ohimenevässä tietenkin mutta tässä ruumiin todellisuudessa! Kuitenkin Kristus, Jumalan Poika, poika, joka edustaa Isää, ihmiseksi muuttunut Jumala, on tullut meidän keskuuteemme ja on ottanut kannettavakseen halveksittujen, kidutettujen, epäoikeudenmukaisesti tuomittujen kärsimyksen mukaan lukien aina kuolemanrangaistuksen, ristin kuoleman, jota pidettiin mitä hirveämpänä rangaistuksena. #Mutta kuka pystyy vertaamaan?
Kristus Jeesus ruumiillisti orfilaisen pyhän uhrin ja astui kärsivän Dionysoksen ruumiiseen ihmisten keskuuteen. Kun Hän näin todellisuudessa jakoi kovimman tuskan kanssamme ruumiissaan, voimme puhua Jumalan Oikeudenmukaisuudesta. Kristusta, ja ainoastaan häntä, nimitettiinkin Antiikissa Oikeudenmukaisuuden Auringoksi, Sol justitiae, mikä on suurenmoinen nimitys auringolle.

Juutalaiset ja muslimit – kaikki muut paitsi tietyt mystikot – kieltävät ehdottomasti sen ajatuksen, että Jumala jakaisi ihmisen kanssa kärsimyksen ja vieläpä häpeällisen ristinkuoleman. Sen takia juutalaiset kieltäytyvät näkemästä Jumalaa Kristuksessa ja muslimit kieltävät Uhrauksen todellisuuden. Koraanissa väitetäänkin, että joku – mutta kuka? – olisi viime hetkellä vaihtanut paikkaa Kristuksen kanssa ristillä, sillä implisiittisesti Jeesuksella, joka on syntynyt Pyhästä Hengestä, on pyhä, jumalallinen ja tuonpuoleinen ulottuvuus. Tämä ei sulje pois hänen inkarnoitumistaan, mutta sulkee kyllä pois ristiinnaulitsemisen mahdollisuuden. Tässä kristilliset harhaopit ovat vaikuttaneet Koraaniin, harhaopit, jotka kieltävät joko Kristuksen jumalallisen alkuperän tai ristiinnaulitsemisen todellisuuden. Mutta tämä on syvää ymmärtämättömyyttä siitä oleellisesta todellisuudesta, joka liittyy Kristuksen ilmestymiseen - ymmärtämättömyyttä siitä todellisuudesta, joka on aina ajankohtainen niiden kauheiden kärsimysten takia, jotka ihmiset itselleen aiheuttavat.
Mitä tulee jumalallisen uhrauksen ulottuvuuteen Islamin uskossa, sitä kirkasti poikkeuksellisella tavalla Al Hallâj, joka tarjoutui asettumaan Kristuksen paikalle ristille haluten näin osoittaa, että Koraani (jota hän tunnusti) on oikeassa. Hän opetti lisäksi yhteensulautumista Ainoaan. Hänet teloitettiin Bagdadissa 900-luvun alussa. Mestauspaikalla hän lausui nämä viimeiset, kuuluisat sanat, jotka loivat perustan korkealle islamilaiselle mystiikalle: ”Herra, Sinun ja minun väliltä, poista se minä, joka erottaa minut Sinusta.” .

Orfilaisuus jatkoi kehitystään pythagoralaisen tradition välityksellä platonilaiseen traditioon antaen syviä vaikutteita nuoreen, kehittyvään kristinuskoon. Se jatkui sitten bysanttilaisen kristinuskon piirissä, kuitenkin verraten kätketyllä tavalla tiettyjen ammattikuntien veljeskunnissa, joissa platonilais-kristillinen suuntaus edelleen eli: antiikin manuskriptien ihailijat pelastivat ja kopioivat uudestaan nämä antiikin käsikirjoitukset. Konstantinopolin kukistumisen yhteydessä 1453 nämä traditiot piiloutuivat vaikuttaen sufismiin ja sen mystisiin veljeskuntiin, jotka muistuttivat hyvinkin pythagoralaisia. Nimenomaan Pythagoraan ja Platonin nimet mainitaan siinä hengellisessä ja tieteellisessä kulttuurissa, jonka sufismi ja islamilainen mystiikka ovat välittäneet aina meidän päiviimme saakka. Musiikilla ja erityisesti laululla, puhtaasti platonilaisessa hengessä, oli - ortodoksisen islamin kielloista huolimatta - suuri merkitys, kun taas turkkilainen pyörivä Dervissien tanssi on sielujen keino mietiskellä Ainoata. Pythagoralainen traditio on varmasti myös vaikuttanut Libanonin druusialaiseen kulttuuriin. Mutta orfilaisuus pelastautui myös läntisiin kristillisiin piireihin, Italiaan ja ensin Venetsiaan, missä tärkeä uudelleenherääminen myötävaikutti Renessanssin syntymiseen. Pian Monteverdi herättäisi henkiin tämän kiehtovan kertomuksen, mutta nyt hiukan eri tavalla.
Tänään on jäljellä orfilainen ydinvisio Sielun täyttymyksestä ja sen pyrkimyksestä saavuttaa loistava ja pyhä alkuperänsä. Se on säilyttänyt totuuden voimansa ja samalla myös yleispätevyytensä tässä Matkassa, jonka päämäärä on – kuten Platon vakuuttaa – Kuolemattomuus, jonka me toivomme kaikkien saavuttavan ja joka elää palavassa Orfilaisessa Ylistyslaulussa.

Viitteet:

1 . Katso E. Lot-Falck ”A propos du terme chaman” teoksessa Etudes mongoles et sibériennes. 8. Paris 1977. Jos haluaa dokumentaarista kirjallisuutta aiheesta, lue R. Hamayon, La Chasse à l’´àme. Société d’ethnologie , Nanterre (Paris) 1990 ja M. Eliade, Le Chamanisme et les techniques archaïques de l’extase, Paris 1951 (1968)

2. ”Et sanabitur anima mea.” Ranskalaisessa messussa on jätetty pois sana ; ”sielu” siinä sanotaan: ja minä tulen terveeksi. Ajan merkki? Espanjalaisessa messussa sitä vastoin sana on säilynyt . Messun toimittaja vastaa: ”Varjelkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis sieluasi ikuisessa elämässä”.

3. La Chasse à l’´`ame sivu 147 katso ensimmäinen viittaus.

4 . Käytämme sanaa ”ekstaasi”, termi jota käytetään henkisessä ja kokemuksellisessa traditiossa eikä niinkään sanaa ”enstaasi” (M. Eliade) tai ”transsi” (G. Rouget, R. Hamayon) joista puuttuu henkinen ulottuvuus. Todellisessa ekstaasissa saavutetaan paljon syvempiä tietoisuuden tasoja kuin mihin transsi yltää.

5. Katso J Leclantin tekstejä pyramideista, kausijulkaisussa Les Annales du Collège de France, Paris 1980-1989 sekä M.E.Colin ”Simone Weil et l’Egypte”, sarjassa Cahiers Simone Weil 7 no. 2 1984 sivut 152-173.
6. Orfilaisuudesta yleensä lue R. Sorel, Orphée et l’orphisme, Paris (Presse universitaire de France, sarjassa Que sais-je?) 1995 sekä erityisesti W Guthrie’n teosta Orpheus and greek religion, Lontoo, 1952 ranskakasi 1956.

7. F. Vian Les Argonautiques orphiques, Paris (Les Belles Lettres) 1997, F. Vian ja E, Delage Argonautiques , Paris (Les Belles Lettres), 3 vol, 1974-1993

8. Katso I. Reznikoff , The Orphic and sound dimension in the Kalevala, esitelmässä Kalevala et traditions orales du monde, joka pidettiin CNRS, Pariisissa 1985, J Fernandez-Vest éd. Paris (CNRS) 1980, sivut 253-266.

9. Katso W Guthrie teoksessa Orpheus and greek religion Lontoo 1952 huomautus 2 sivulla 89) sekä R. Sorel, Les Cosmogonies greques, Paris (PUF), 1994.

10. Punontakoriste on kuvio, jossa hyvin tarkasti asetellaan viivoja ristiin niin että ne joko alittavat tai ylittävät toisiansa. Se on näkyvän ja näkymättömän kudos, päivän ja yön kudos. Katso esimerkiksi Lindisfarne kirjaa British Libraryssa Lontoossa.

11. Orfilainen Dioysos ja siihen liittyvä kultti ovat käsitteeltään aivan erilaiset kuin bacchuslainen orginen Dionysoksen kultti, joka kehittyi Dionysoksen ylösnousemuksen kultista ja Dionysoksen paluusta takaisin elämään. Juhlien tätä se samalla vieraantui alkuperäisestä henkisestä traditiosta ja päättyi aivan vastakohtaiseen ajatuskulkuun.

12. Jean Herbert, L’Enseignement de Ramakrishna, sarjassa Spiritualités vivantes, Albin Michel, Paris 1972 (opetus 1514, sivu 511)

13. Katso E. Herbine ja M-C Busnel L’Aube des sens, Stock, Paris, 1981

14. Katso I. Reznikoff Les Fondements de la Thérapie par le son, Albin Michel, Paris, 2002.

15. Laaksoissa, kallioissa tai järvillä on laulettu kaiulle. Antiikin teatteri hallitsi tämäntyyppisen tehokeinon. (Epidauros ja Delfoi) Tämän artikkelin kirjoittaja on suomalaisilla järvillä onnistunut saamaan aikaan jopa kaksitoista kaikua: maisema vastaa aivan maagisella tavalla. Äänen vaikutuksesta luolissa, maan vatsassa, katso I. Reznikoff, Sur la dimension sonore des grottes à peintures du paléolithique sarjassa Comptes rendus à l’Academie des Sciences de Paris t. 304 II no. 3 sivut 153-156 ja t. 305 II sivut 307-310, Paris 1987.

16. Että Eurydike olisi Orfeuksen itsensä toinen puoli tulee myös ilmi vastaavanlaisissa myyteissä esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaaneilla, joille seuraavat seikat olivat kiellettyjä: sisko-veli suhde, kahden kaksoisveljen suhde ja katsominen peiliin ja varmasi myöskin myytissä jossa Dionysos-lapsi leikkii kaksinaisuuden kanssa.

17. Jeesuksen kuvaaminen Orfeuksena oli vakio antiikin kristinuskossa esimerkiksi katakombeissa. Tietenkin tämä oli tapa jolla Jeesuksen kuvaaminen sai niiden hyväksynnän, jotka vaalivat antiikin kultteja. Kuitenkin on merkillepantavaa että tällainen rinnastaminen oli mahdollista. Tämä teema toistui vielä myöhemminkin; Kristus-Dionysos esiintyy Euripideen Bacchanti-versiossa IV-vuosisadalla.

18. Sidoine Appollinaire ; Lettres, Livre IX, 9, 13 (à Faustus), teksti ja käännös A. Loyen, Paris (Les Belles Lettres), 1970

19. Katso Louis Massignon, Parole Donnée, Paris 1962. Louis Massignon oli eräs suurimmista mystikoista viime vuosisadalla (1883-1962).
Al Hallajille kuuluu myös seuraava esimerkillinen kuvaus: kun perhonen lentää liekin ympärillä, se ei voi sanoa: ole liekki. Mutta kun se putoaa siihen ja palaa, se voi sanoa: ”olen liekki”; vertaus jota Al Hallaj kuvitti elämällään.

Täydentävä bibliografia:

Dionysos mis à mort, M. Detienne. Paris 1980

L’écriture d’Orphée, M. Detienne. Paris 1989

Orphée ou l’initiation mystique, S Jacquemard, J Brosse. Paris 1998
(Yksityiskohtaisen bibliografian lisäksi, teoksessa on useita viittauksia orfilaisiin teksteihin sekä yleiskatsaus orfilaisuudesta Italiassa Renessanssin aikana ja erityisesti Marsile Ficinosta)

Poèmes magiques et cosmologiques, Orphée, L. Brisson éd. Paris, 1993

Orphée, Hymnes et discourse sacrés, esittäminen ja käännös J. Lacarrière, Paris (Imprimerie Nat.), 1995

La Prière. Les Hymnes d’Orphée, P. Charvet, Paris, 1995

The Orphic Poems, Orphée trad. M West, Oxford, 1983

“La transcendence, le corps et l’icone dans les fondements de l’art sacré et de la liturgie”, I. Reznikoff teoksessa Actes du Colloque Nicée II, 787-1987, Paris, Collège de France, 1986, F Boespflug et N. Lossky éd., Paris (Cerf), 1987

Toimittajan huomautuksia suomenkieliseen versioon:

a) Viitteeseen 14: Kts myös Reznikoffin artikkeli "Therapy of pure sound" tai "Ylistys jälleen kunniaan" jotka löytyvät esim. Sivuilta www.harmoninenlaulu.org Kirjasto.
b) Viitteeseen 15: Kts aiheesta englanninkieliset artikkelit:
Reznikoff 1995: On the sound dimensions of prehistoric painted caves and rocks ( Musical Signification ; Eero Tarasti (ed); Mouton de Gruyter Berlin - New York 1995) Alunperin symposium Helsinki 1988) tai
Reznikoff 2002; Prehistoric Paintings, Sounds and Rocks kirjassa Studien zur Musikarchäologie III; Ellen Hickmann ea ; Verlag Marie Leidorf GmbH Rahden/Westf. 2002

Artikkelin kirjoittaja: Iégor Reznikoff on filosofian ja taidehistorian professori Université Paris-X yliopistossa erityisalueenaan Antiikin pyhä taide

Artikkelin käännös : Klara Wentzel

Erityiskiitokset: Daniel Attias

Artikkelin toimitus
suomenkieliseen asuun: Antti Hänninen
Erityiskiitokset: Riikka Hänninen

Toimittajan huom: Alkuperäiseen ranskankieliseen artikkeliin on tehty joitakin muutoksia ja selvennyksiä yhdessä prof. Reznikoffin kanssa.

Takaisin kirjastoon